KKO:1985-II-117
- Asiasanat
- Ehdollinen rangaistus, Veropetos
- Tapausvuosi
- 1985
- Antopäivä
- Diaarinumero
- R84/392
- Taltio
- 4101/84
- Esittelypäivä
Kysymys ehdollisen rangaistuksen määräämisen edellytyksistä törkeää veropetosta koskevassa jutussa.
III-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Helsingin raastuvanoikeus on virallisen syyttäjän ja Uudenmaan lääninveroviraston syytteestä 21.1.1983 julistamassaan päätöksessä lausunut selvitetyksi, että A oli vuosina 1970 - 1975 suorittanut eri erissä talletuksia 12 kuukauden määräaikaistileille eri osuusliikkeiden säästökassoihin ja vuosina 1975 ja 1976 myös eräisiin pankkeihin niin, että tällaisten talletusten pääoma vuoden päättyessä oli ollut vuonna 1970 yhteensä 200.000 markkaa, vuonna 1971 yhteensä 170.000 markkaa, vuonna 1972 yhteensä 480.000 markkaa, vuonna 1973 yhteensä 730.000 markkaa, vuonna 1974 yhteensä 840.000 markkaa, vuonna 1975 yhteensä 870.000 markkaa ja vuonna 1976 yhteensä 110.000 markkaa. Vuonna 1976 A oli lisäksi tallettanut erääseen pankkiin 10.000 markan erän 6 kuukauden määräaikaistalletuksena, joka oli erääntynyt ennen vuoden loppua.
Talletukset oli kaikki tehty välittäjää käyttäen siten, että välittäjä oli ollut yhteydessä asianomaiseen osuusliikkeeseen tai pankin kysymyksessä ollessa lainanhakijaan ja ohjannut A:n suorittamaan talletuksensa kulloinkin sovittuun säästökassaan tai pankin konttoriin. Vuodesta 1971 alkaen välittäjänä oli toiminut L.
Osuusliike tai lainanhakija oli suorittanut välittäjälle talletusten suorittamisen yhteydessä tai pian sen jälkeen palkkion, joka oli 12 kuukauden talletuksista vaihdellut 6,5 - 8,75 prosenttiin ja ollut 6 kuukauden talletuksesta 4 prosenttia, minkä lisäksi talletuksille oli niiden erääntyessä maksettu säännönmukainen korko.
Siihen nähden, mitä asiassa kokonaisuudessaan oli käynyt ilmi, raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että asianomainen välittäjä oli myös A:lle tilittänyt tämän osuuden talletuspalkkiosta, joka oli 12 kuukauden talletusten osalta ollut ainakin 5 prosenttia ja 6 kuukauden talletuksesta ainakin 3 prosenttia.
Lisäksi A oli yhdessä L:n kanssa välittänyt S:n talletuksia Pieksämäen Osuuskaupan ja Osuusliike Toukolan säästökassoihin seuraavasti:
Pieksämäen Osuuskaupan säästökassaan 20.4.1972 30.000 markkaa, 25.2.1975 10.000 markkaa ja 15.4.1976 30.000 markkaa, kaikki 24 kuukauden määräaikaistileille, sekä
Osuusliike Toukolan säästökassaan 12 kuukauden määräaikaistileille 29.1.1974 30.000 markkaa ja 25.2.1975 10.000 markkaa, joista talletuksista ensiksi mainittu oli uusittu 29.1.1975 samoin 30.000 markan ja 29.1.1976 32.325 markan määräisenä.
Näistä S:n talletuksista, joista osuusliikkeet olivat maksaneet L:lle Pieksämäen Osuuskauppa yhteensä 11.900 markkaa ja Osuusliike Toukola yhteensä 8.186 markkaa, A oli eri erissä maksanut S:lle yhteensä ainakin 4.000 markkaa.
Omat talletuksensa A oli enimmäkseen tehnyt muuta kuin oikeaa nimeään käyttäen. Asiassa selvitetyissä 61 talletuksesta vain viisi oli tehty omalla nimellä. Useimmin A oli avannut tilin Ruotsissa asuvan sisarensa nimelle. Usein A oli myös tehnyt talletuksen poikansa nimiin ja kerran isänsä nimiin. Lisäksi A oli käyttänyt tyttönimeään. Toisen henkilön nimissä tallettaessaan A oli kuitenkin yleensä varannut itselleen tilin käyttöoikeuden.
A ei ollut Helsinkiin vuosina 1971 - 1978 antamissaan veroilmoituksissa ilmoittanut verotettavaksi edellä kerrottuja veronalaisiksi katsottavia talletuksiaan eikä saamiaan talletuspalkkioita ja korkotuloja eli
verovuodelta 1970 varoja 200.000 markkaa ja talletuspalkkioita ainakin 10.000 markkaa,
verovuodelta 1971 varoja 170.000 markkaa, talletuspalkkioita ainakin 8.500 markkaa ja korkoja ainakin 10.000 markkaa,
verovuodelta 1972 varoja 480.000 markkaa, talletuspalkkioita ainakin 24.000 markkaa ja korkoja ainakin 8.900 markkaa,
verovuodelta 1973 varoja 730.000 markkaa, talletuspalkkioita ainakin 32.000 markkaa ja korkoja ainakin 26.000 markkaa,
verovuodelta 1974 varoja 840.000 markkaa, talletuspalkkioita ainakin 42.000 markkaa ja korkoja ainakin 46.000 markkaa,
verovuodelta 1975 varoja 870.000 markkaa, talletuspalkkioita ainakin 43.500 markkaa ja korkoja 56.700 markkaa,
verovuodelta 1976 varoja 110.000 markkaa, talletuspalkkioita ainakin 5.800 markkaa ja korkoja 59.350 markkaa ja
verovuodelta 1977 korkoja 7.425 markkaa.
A:lta oli sitten vuosina 1979 - 1981 jälkiverotettu verovuosien 1973 - 1976 osalta lähes kaikesta edellä noiden verovuosien osalta mainitusta varallisuudesta ja tulosta, jolloin veroa oli korotettu 20 - 30 prosenttia.
Raastuvanoikeus on todennut, että kysymys siitä, missä olosuhteissa luonnollisen henkilön talletustodistuksella vähintään 6 kuukaudeksi sijoitetut varat korkoineen tulivat veronalaisiksi, oli puheena olevana aikana tosin ollut epäselvä ja tulkinnanvarainen, mutta talletukselle etukäteen maksetun talletuspalkkion, jota ei yleisen käsityksen mukaan ollut voitu pitää korkona, veronalaisuus oli ollut kiistaton.
A oli kuitenkin tehnyt talletuksensa enimmäkseen muuta kuin oikeaa nimeään käyttäen. Raastuvanoikeus on katsonut A:n menetelleen näin salatakseen talletuksensa ja niihin liittyvät tapahtumat viranomaisilta.
Tämän vuoksi raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A salatessan veroilmoituksissaan edellä mainitut veronalaiset tulonsa ja varallisuutensa oli menetellyt siten pidättääkseen vilpillä veroa valtiolta ja kunnalta sekä 1.9.1972 alkaen myös seurakunnalta.
Raastuvanoikeus on katsonut veropetoksen täyttyvän silloin, kun verotus verovelvollisen antamien valheellisten tietojen perusteella oli suoritettu loppuun, sekä että A:n tekoon verovuoden 1970 osalta oli lievempänä lakina sovellettava rikoslain 38 luvun 11 §:ää sellaisena kuin se oli 29.4.1926 annetussa, rikoksen tekohetkellä voimassa olleessa laissa, ja että verovuosien 1973 - 1975 osalta veron määrä, josta rikoksilla oli ollut tarkoitus vapautua, oli suuri, minkä vuoksi ja ottaen huomioon rikoksiin johtaneet ja niistä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan A:n syyksi luettuja veropetoksia mainittujen verovuosien osalta oli pidettävä törkeinä.
Edelleen raastuvanoikeus on katsonut, että A:n tekoja oli pidettävä saman rikoksen jatkamisena.
Sen vuoksi raastuvanoikeus on rikoslain 38 luvun 11 §:n (L 29.4.1926/115), 38 luvun 11 §:n 1 ja 2 momentin sekä 7 luvun 2 §:n nojalla tuominnut A:n jatketusta veronkavaltamisen, veropetoksia ja törkeitä veropetoksia käsittävästä rikoksesta 10 kuukaudeksi vankeuteen ja yhdistänyt sanotun rangaistuksen ja eräät muut jutussa tuomitut rangaistukset 11 kuukaudeksi vankeutta sekä määrännyt yhdistetyn rangaistuksen ehdolliseksi 31.12.1985 päättyvin koetusajoin, minkä lisäksi A ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella tuomittiin 100 päiväsakkoon, jotka hänen oli suoritettava maksamalla sakkoa 100 markan mukaan päiväsakolta yhteensä 10.000 markkaa.
Helsingin hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä ja A olivat saattaneet jutun, on päätöksessään 14.3.1984 katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi saanut 11.6.1975 Helsingin Osakepankin Hakaniemen konttoriin, 13.1.1976 Suomen Yhdyspankin Oulunkylän konttoriin ja 3.2.1976 Suomen Yhdyspankin Hämeentien konttoriin tekemistään talletuksista, määriltään 50.000, 10.000 ja 10.000 markkaa, normaalin koron lisäksi ylikorkoa tai talletuspalkkiota. A ei näin ollen ollut ollut velvollinen ilmoittamaan näitä talletuksia, joiden osalta raastuvanoikeus oli lukenut hänen syykseen 50.000 ja yhden 10.000 markan talletuksen ja niistä saadun tulon ilmoittamatta jättämisen, veroilmoituksissaan eikä siten näiltä osin syyllistynyt veropetokseen.
Muiden talletusten osalta hovioikeus on todennut, että esitetyn selvityksen mukaan L oli A:n talletusten lisäksi välittänyt osuuskauppojen säästökassoihin ja pankkeihin useiden muidenkin henkilöiden talletuksia, joista säästökassat ja pankeilta lainaa saaneet henkilöt olivat maksaneet L:lle raastuvanoikeuden päätöksessä mainitun suuruisen palkkion. L:n välityksellä talletuksen tehneet henkilöt olivat kertoneet L:n maksaneen heille talletuksen tekemisestä palkkion, joka oli vaihdellut 3 prosentista 8 prosenttiin talletuspääomasta. L oli kertonut ottaneensa yleensä hänelle maksetuista palkkioista itselleen 1 - 1,5 prosenttia vastaavan määrän talletuspääomasta, mutta A:n ja joidenkin muidenkin henkilöiden talletuksille maksetun palkkion L oli kertonut pitäneensä kokonaan itse.
A oli kertonut säästökassojen maksaneen hänelle 1960-luvulla niihin tekemistään talletuksista ylimääräistä korkoa. Samoin A oli kertonut saaneensa 9.6.1976 Vuoksen Säästöpankkiin tekemästään 100.000 markan määräaikaistalletuksesta normaalin koron lisäksi 5 prosentin ylimääräisen palkkion.
Eräät osuuskauppojen johtajat olivat kertoneet, että heidän käsityksensä mukaan L oli välittämistään talletuksista saamastaan palkkiosta suorittanut edelleen tallettajille näille tulevan osan.
A:lla oli verovuosilta 1970 - 1976 suoritetuissa verotarkastuksissa todettu olleen tuloja, joiden lähdettä A ei ollut selvittänyt.
Kun otettiin huomioon, että A oli saanut 1960-luvulla tekemistään talletuksista ja mainitusta Vuoksen Säästöpankkiin tekemästään talletuksesta normaalin koron lisäksi ylimääräisen palkkion, A:n ja L:n väitettä, ettei L olisi maksanut A:lle osaakaan päätöksessä mainituille A:n talletuksille suoritetuista palkkioista, ei ollut pidettävä uskottavana. Rahojen tallettamiseen eri puolilla maata oleviin rahalaitoksiin, osittain lisäksi vierailla nimillä, ei myöskään olisi ollut ymmärrettävää syytä, jos A olisi pyrkinyt saamaan talletuksista vain normaalin pankkikoron. Ottaen huomioon, mitä L oli suorittanut muille tallettajille näiden talletuksille maksetusta palkkiosta, raastuvanoikeuden arviota A:n saamista talletuspalkkiosta, sikäli kuin se koski niitä talletuksia, jotka A oli ollut velvollinen verouksessa ilmoittamaan, oli pidettävä oikeana.
A:n viaksi jäi siten, että hän oli veroilmoituksissaan jättänyt ilmoittamatta verotettavaksi veronalaisia talletuksiaan sekä saamiaan talletuspalkkioita ja korkotulojaan
verovuosilta 1970 - 1974 raastuvanoikeuden päätöksessä mainitut määrät,
verovuodelta 1975 varoja 820.000 markkaa, talletuspalkkioita 41.000 markkaa ja korkoja raastuvanoikeuden mainitseman määrän,
verovuodelta 1976 varoja 100.000 markkaa, talletuspalkkioita 5.000 markkaa ja korkoja 55.752 markkaa ja
verovuodelta 1977 korkoja 6.750 markkaa.
Verovuosien 1973 - 1975 osalta A:n veropetosta oli raastuvanoikeuden mainitsemasta syystä pidettävä törkeänä.
Sen vuoksi hovioikeus on, hyläten muut jutussa ajetut syytteet, raastuvanoikeuden soveltamien lainkohtien nojalla tuominnut A:n jatketusta veronkavaltamisen, veropetoksia ja törkeitä veropetoksia käsittävästä rikoksesta 10 kuukaudeksi vankeuteen, mikä rangaistus oli lykkäyksettä pantava täytäntöön.
VAATIMUKSET, VALITUSLUVAN MYÖNTÄMINEN JA VÄLITOIMET
A on vaatinut ensisijaisesti, että häntä vastaan ajettu syyte hylätään, ja toissijaisesti, että rangaistusta lievennetään ja että mahdollinen vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi.
Valituslupa on myönnetty 6.6.1984. Virallinen syyttäjä ja Uudenmaan lääninverovirasto ovat antaneet pyydetyt vastaukset.
KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU
Perustelut
A:n syyksi on muun ohella luettu verovuoden 1975 osalta Vesilahden Säästöpankkiin 1.9.1975 tehdyn talletuksen pääoman 40.000 markan, verovuoden 1976 osalta pankin edellä mainitusta talletuksesta 1.9.1976 maksaman koron 2.700 markan ja Vuoksen Säästöpankkiin 9.6.1976 tehdyn talletuksen pääoman 100.000 markan sekä verovuoden 1977 osalta ainoastaan pankin viimeksi mainitusta talletuksesta 9.6.1977 maksaman koron 6.750 markan salaaminen sanotuilta vuosilta annetuissa veroilmoituksissa. Pankit ovat suorittaneet talletuksille niille yleisesti käytettyjen tiliehtojen mukaisesti kuuluneen koron, ja niiden tuli antaa talletusten määrät tai ainakin osa niistä lainaksi tietyille henkilöille. Lisäksi lainasaajat ovat maksaneet talletusten johdosta palkkioita, joista A on saanut osan. Kysymys siitä, voidaanko mainittuja kahta talletusta pitää 10.12.1971 ja 19.12.1975 annettujen talletusten veronhuojennuslakien mukaisina verovapaina talletuksina, riippuu siitä, mikä merkitys varojen edelleen lainaamista koskevalle ehdolle ja lainansaajan sen johdosta suorittamalle hyvitykselle on annettava talletusten veronhuojennuslakeja tulkittaessa. Näissä laeissa on vuodesta 1969 alkaen verovapaa tili määritelty tiliksi, jota pankkitoiminnassa yleisesti käytetään yleisön talletusten vastaanottamiseen. Pankkitoiminnassa yleisesti käytettävinä tileinä pidetään tilejä, jotka pankkitarkastusvirasto on hyväksynyt yleisön talletusten vastaanottamiseen. Mainitunlaisten tilien talletusehdot taas määräytyvät paitsi pankkilakien säännösten ja pankkitarkastusviraston hyväksymisen perusteella osaltaan myös pankkien keskinäisten, rahalaitosten neuvottelukunnassa solmittujen sopimusten perusteella. Pankin ja tallettajan välisen sopimuksen normaalikoron ylittävän lisäkoron maksamisesta on katsottu poistavan tililtä pankkitoiminnassa yleisesti käytettävän tilin ominaisuuden. Tällaisen normaalikoron ylittävän koron vaikutus talletusten veronalaisuuteen ilmenee ainakin verovuosina 1972 ja 1973 koskeneista verohallituksen julkaisemista ohjeista veroilmoituksen laatijalle. Sen sijaan mainittujen veronhuojennuslakien mukaan ei ole selvää, että selostettu edelleen lainaamista koskeva ehto ja lainansaajan maksama talletuspalkkio aiheuttavat pankkitalletuksen ja pankin siitä maksaman koron veronalaisuuden.
Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei A jättämällä mainitut Vesilahden ja Vuoksen säästöpankkeihin tekemiensä talletusten pääomat ja pankin niille maksamat korot ilmoittamatta veroilmoituksessaan ole syyllistynyt veropetokseen.
A:n viaksi verovuosilta 1975 ja 1976 näin ollen jää, että hän on veroilmoituksissaan jättänyt ilmoittamatta verotettavaksi veronalaisia talletuksiaan sekä saamiaan talletuspalkkioita ja korkotuloja, verovuodelta 1975 pääomaa 780.000 markkaa sekä talletuspalkkioita ja korkotuloja hovioikeuden päätöksessä mainitut määrät sekä verovuodelta 1976 talletuspalkkioita hovioikeuden päätöksessä mainitun määrän ja korkotuloja 53.052 markkaa.
Korkein oikeus katsoo, että ylikorkotalletusten pääomien ja niistä saatujen korkotulojen salaamisella toteutetut, nyt kysymyksessä olevaan A:n viaksi jäävään jatkettuun rikokseen salattujen määrien puolesta ja tekotavaltaan verrattavat verorikokset eivät oikeuskäytännössä yleensä ole johtaneet ehdottomaan vankeusrangaistukseen ainakaan tapauksissa, joissa tekijää ei ole, kuten ei A:takaan, aikaisemmin tuomittu rangaistukseen. Jutussa ei myöskään ole ilmennyt sellaisia A:n rikokseen liittyviä muita syitä, joiden vuoksi yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen erityisesti tässä tapauksessa vaatisi tuomittavan vankeusrangaistuksen määräämistä ehdottomaksi. Rangaistuksen mittaamisessa ja harkitessaan onko rangaistus määrättävä ehdolliseksi Korkein oikeus ottaa lisäksi huomioon A:lle hänen suorittaminaan veronkorotuksina aiheutunee taloudelliset seuraukset.
Ehdollista rangaistusta on kuitenkin yksin pidettävä riittämättömänä seuraamuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta, minkä vuoksi hänet ehdollisen vankeusrangaistuksen ohelle tuomitaan päätöslauselmasta ilmenevään sakkorangaistukseen.
Päätöslauselma
Hovioikeuden päätöstä muutetaan seuraavasti: A:ta vastaan ajettu syyte verovuotta 1975 koskevasta veropetoksesta Vesilahden Säästöpankkiin talletetun 40.000 markan pääoman osalta sekä verovuotta 1976 koskevasta veropetoksesta Vuoksen Säästöpankkiin talletetun 100.000 markan talletuksen pääoman ja edellä mainitulle Vesilahden Säästöpankin talletukselle maksetun 2.700 markan määräisen koron osalta ja verovuotta 1977 koskevasta veropetoksesta kokonaisuudessaan hylätään.
A tuomitaan hovioikeuden soveltamien lainkohtien nojalla hänen viakseen jäävästä jatketusta veronkavaltamisen, veropetoksia ja törkeitä veropetoksia käsittävästä rikoksesta kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen, mikä vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi Korkeimman oikeuden päätöksen antopäivästä alkavin ja 31.12.1986 päätyvin koetusajoin. Vankeusrangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos A koetusaikana tekee uuden rikoksen, josta hänet tuomitaan vankeusrangaistukseen.
Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella A:lle tuomitaan sata päiväsakkoa, jotka hänen on suoritettava maksamalla sakkoa sadan markan mukaan päiväsakolta yhteensä 10.000 markkaa. Muilta osin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.
Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Oikeusneuvos af Hällström: Yhtyen enemmistön perusteluihin vankeusrangaistuksen ehdollisuuden ja ehdollisen vankeusrangaistuksen ohella tuomitun sakkorangaistuksen osalta harkitsen oikeaksi siten muuttaa hovioikeuden päätöstä, että määrään A:lle hovioikeudessa tuomitun 10 kuukauden vankeusrangaistuksen ehdolliseksi päätöslauselmasta ilmenevin koetusajoin ja ehdoin, minkä lisäksi enemmistön tavoin tuomitsen hänet päätöslauselmasta ilmenevään sakkorangaistukseen. Muilta osin katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä.
Oikeusneuvos Miettinen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos af Hällström.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Hämäläinen, Mörä ja Lindholm